nikinita

Oppiikohan oikeasti koskaan elämään sen huolen kanssa, jota tuntee, kun omat rakkaat eivät ole kosketusetäisyydellä. Huoli toisesta on hiukan samanlainen vaiva kuin kummitusten pelko pienenä pimeässä. Tiedät, että huone on aivan sama kuin valojen palaessa, mutta silti hirvittää koska et näe onko nurkka edelleen tyhjä vai ei. Kun ei näe, ei koskaan voi olla aivan varma. Samalla tavalla erillään olo huolettaa. Ei riskit ja vaara oikeasti ole sen ihmeellisempää kuin yhdessä kulkiessakaan. Mutta siltikin, kun ei tiedä, ei näe.

Kaipa osa huolesta syntyy myös pelosta, ettei koskaan enää näe uudelleen. Liian monta sanaa on vielä sanomatta ja liian monta asiaa yhdessä kokematta. Hyvä muistutus siitä, ettei kannata heittää päiviä ja vuosia hukkaan, vaan ottaa jokaisesta hetkestä elämää kiinni. Kun lähellä on läsnä, se kantaa myös kauas. Etäälläkin voi olla yhdessä, vaikka toinen ei kosketusetäisyydellä olekaan.

Kun tuntee aitoa ylpeyttä ja arvostusta toisen tekemisiä kohtaan, on helpompi myös kohdata nurkan huolikummitus. Mörkö asettuu oikeisiin mittasuhteisiin ja huolen taltuttaminen ihmisenkokoiseksi on helpompaa. Kun vielä näkee toisen toteuttavan itseään ja pystyy samaistumaan unelman saavuttamisen hienouteen, voi elää hetkessä mukana.

Pitkään erossa ollessa huoli sekoittuu osaksi ikävää, jota helpottaa tietää, että toinen ainakin hetken on turvasatamassa, kunnes jälleen lähtee liikkeelle kohti seuraavaa määränpäätä. Maailma on täynnä vaaroja, koskaan ei tiedä milloin salama iskee tai meteoriitti putoaa niskaan. Ikävä tuntuu parhaimmillaan hyvältä. tietää, että rakkaus on molemminpuolista. Huoli tuntuu erilaiselta, koska siinä on aina ripaus pelkoa mukana.

Huolen kanssa täytyy oppia elämään ja hyvää ikävää täytyy oppia vaalimaan.  Hetket yhdessä ovat liian arvokkaita tuhlattaviksi, satutaan sitten olemaan sylikkäin tahi satojen tai tuhansien kilometrien etäisyydellä toinen toisesta.