Sinä vaiheessa kun parisuhteessa ollessaan huomaa kadehtivansa toisten uusia alkuja, irtiottoja arjesta, milloin milläkin ismillä toteutettuja fantasiaseikkailuja Intian Goalle, ystäväperheiden välisiä railakkaita grilli-iltoja, meditaatiomatkoja, luopumista vaativasta työstä ja eräoppaaksi kouluttautumista ja karuudessaan jopa avioeroja, pitäisi potkaista itseä kerran kipeästi nilkoille ja katsoa tuntuuko missään. Onko vieraantunut arjesta ja kumppanista metrin sijasta kilometrin tai kaksikymmentä vai ihan valtameren taakse.
Mikä on se viisas oppinut, jonka motto on rikkonut parisuhteen jos toisenkin julistamalla muutoksen autuutta isminä. Laput silmillä heitetään hanskat tiskiin setvimättä ensin omaa pyykkikuormaa. Otetaan suunta kaakkoon, lakaistaan roskat maton alle ja sanotaan, että nyt lopetin teeskentelyn. Nyt olen aito ja omillani. Kaikki on kirkasta ja selvää. Uusi tie, uusi alku. Uudet kujeet. Muuta vaihtoehtoa ei ole olemassa.
Pystyisikö kadehtimiseen kulutetetun ajan ja energian sekä kaikki-on-ihan-hyvin-teeskentelyn kääntämään siihen lähelle ja katsomaan versoisiko jotain ihan uutta. Jotain, mikä saisikin muut katsomaan ihmetellen. Arpomaan, että kappas, mistäs nyt tuulee. Puhaltelemaan hissukseen uusia henkäyksiä pikkuruisia versoja päin, etteivät vain taittuisi liian kovassa hujakassa nurin.
Oman intuitiivisen erillisyyden etsimisen sijaan etsimään yhdessä hyvää ja kaunista. Kuuntelemaan rehdisti sitä pikkulasta sisällään, joka huutaa kovalla äänellä kerta toisensa jälkeen: ”Entäs Minä?” Kertomaan rauhallisesti itselleen rajansa, nimeämään pelkonsa ja tunnustamaan ääneen toiveensa, jättäytymättä kellumaan kateuden äkkinäiselle ulapalle. Saattaisi siinä huomata, että räpiköivä koirauinti on vaihtunut sulavaksi sammakoksi. Lumpeenlehdellä kotilammella onkin tarkemmin ajatellen aika hyvä lötkötellä, välillä jopa auringon paisteessa.
nikinita 