Junan netti ei toimi, kirja on luettu, nukuttua tuli juuri lennon aikana riittämiin ja yöllekin on hyvä säästää muutama silmäys. Valkoinen paperi ja junamatkaa edessä vielä hyvä tovi. Mitä tähän kirjoittaisi?
Sanoja rakkaudesta ja kaipuusta? Ikävä on kova. On ikävä sinua ja lapsia, olo on puolikas ilman teitä. Kuljen ohi paikkojen ja maisemien, jotka haluaisin jakaa teidän kanssanne. Ilman teitä niillä ei ole merkitystä, vaikka ne näyttävätkin kauniilta kuvissa, joita lähetän. Rakkaudesta, joka saa ikävän tuntumaan kipuna, ahdistavana olona siitä, että on taas väärässä paikassa? Ilman tuota tunnetta ei kuitenkaan voi olla, tiedän sen nyt paremmin kuin koskaan aiemmin. Vaalin sitä, tunnetta siitä, että siellä jossain minua odottaa jotain paljon tärkeämpää kuin tämä hetki.
Vai kirjoittaisinko sittenkin matkalla olosta. Hyvistä hetkistä, mielenkiintoisista paikoista, erikoisista hotellihuoneista kauniilla merinäköalalla tai näkymästä kaupungin kattojen ylitse. Halvoista hotelliluukuista ja hienoista hotelleista, oma tunnelmansa jokaisessa. Ravintoloista ja siitä kuinka erilaisia ja samanlaisia ihmiset eri kulttuureissa ovat. Työpäivän väännöstä mitä erilaisimmista asioista ja illallisten keskusteluista, jotka käsittelevät harrastuksia, perheitä, lapsia ja matkatyöstä. Aamun juoksulenkistä aina erilaisessa maisemassa, päivän ainoasta aidosti vapaasta hetkestä omalle itselle. Tunti juoksua yksin, ennen päivän sosiaalista osuutta, joka vie aina seuraavan vuorokauden puollelle,
Minä täällä. Klaani kotona elämässä arjen elämää ilman minua. Minä sidottuna matkaan pisteestä A paikkaan B ja loputtomiin tunteihin vieraiden ihmisten kanssa. Olenko ulkopuolinen, vai saanko sittenkin olla osa meitä, samaa klaania. Elämäni on yhdessä Klaanin kanssa. Olen tällä vain lainassa. Aika myytynä, vuokrattuna toisaalle. Ikävä sitoo minut kotiin, saa odottamaan kotiinpaluuta, jaksamaan vielä muutamana hetken, siirtymään paikasta toiseen ja tapaamaan taas uusia kasvoja, jotka kuitenkaan eivät ole niitä oikeita – ei niitä joita kaipaan.