Sipuli


sipuli

En pysty siihen enää. En tunne ikävää. En saa puserrettua sitä sanaa yhteen nipistettyjen huulien lomasta, puhalletttua voimaa keuhkojen pohjalta. Sana ei kumpua ulos spontaanisti eikä pakottamalla. Sormet eivät kirjoita sitä paperille, eivät piirrä enää vihkonkulmiin kyynelsilmäisiä harlekiinin kasvoja, puhekupliin ikäväistä täytettä. Matka matkalta kuorin ikävän sinusta kuin sipulin, kerros kerrokselta. Silmiä kirvelee, lienee rikkiyhdisteitä. Vaikutus lähtenee huuhtelemalla, laimenee joka tapauksessa ajan funktiona punoitukseksi verkkokalvolle.

Laitat kuvia toinen toistaan kummallisemman nimisistä paikoista. Lennot vilahtelevat tärykalvolle siirtymättä tajuntaan. Kalenteri päivitetään säännöllisesti, joten tarvittaessa voisi kai gps-koodit tarkistaa ja paikallistaa sijaintisi. Hämmentyneenä vastaan tuttavalle, joka tiedustelee maailmankolkkaista olinpaikkaasi, jotain eurooppalaista. Sielläpäin, riittävällä tarkkuudella. Ja jatkan arkisemmista. Asioista, jotka ovat  kosketusetäisyydellä. Välillä pulppuavat aivan siinä ihon alla tai raatelevat vieden viimeisenkin tihkuvan voimanrepaleen mennessään.

Kenelle jaat arjessa lapsen ensihymyn tai askeleen riemun, verisen polven tai riemun ensimmäisestä onnistuneesta voltista. Kenen kanssa täytät kaikki kymmenet huoltajakaavakkeet, joiden kysymysten asettelu nostaa lyhyeksileikatut hiukset pitkäksi aikaa punk-tyyliin pystyyn. Ruoanlaitto muistuttaa määrällisesti armeijamuonitusta, kauppalistan pituus taasen enemmän eteisen käytävän räsymattoa, pyykkivuoren ylitse ei ole näkymää ja juuri huollosta tullut vanhuuttaan puuskuttava perheauto ulvahtelee ja nitisee siihen malliin, että ei tule kulumaan kuukauttakaan, kun on taas käännyttävä luottokorjaajan puoleen. Kunhan ei taas vain jättäisi matkalle.

Matka toisensa jälkeen vuodet vierivät. Matkalaukku on paikattu karhulangalla, pysynee kasassa hetken, juuri juuri. Sipulin maku tuntuu kuivakkaana ja voimakkaana. Enää ei ole tietoakaan missä milloinkin olet. Mitä projektia vedät. Euroopassa vai Suomessa.  Arki rullaa painollaan, päivä päivältä helpommin. Työ vie kumpaakin yhä kiivaammassa rytmissä.  Asia, johon voi nojata kuin kallioon. Klaani juoksee vahvoin askelin, kasvaa kuten kuuluukin. Laitat yhä kuvia kummallisista paikoista. Täyttävät somen kuvavirran, pakotan sormet tykkäysnappulalle.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s