Onnellisuus on kuin vuoristorata. Tai kerrosten välillä kulkeva hissi. Jos vain tiedostaa, ettei onnellisuus ole kokoaikainen olotila, mutta kyky tuntea onnellisuutta sensijaan on. Ihmisenpuoli, joka välillä tuntee huumaavaa ja juovuttavaa tai pienen pientä varovasti nurkan takaa tihrustavaa onnellisuutta, selviää kyllä, vaikka olisi välillä epätoivoinen ja onneton. Työkaluina tiellä pysymiseen tarvitaan koko sateenkaaren värispektri ja sielun tunneskaala. Kaikki, ilman turtumuksen sekoittavaa sameutta.
Nalkuttava ääni korvassa kertoo kireällä äänellä kaikki puutteet ja vikaratkaisut, onnettomat askeleet, joihin on tullut sorruttua. Tekosia, joita ei tekemättömäksi saa. Itsekritiikki rakentaa barrikadin toisensa jälkeen onnenhattaran eteen. Miten onkaan helpompaa jäädä roikkumaan kiinni negaation peiton liepeeseen, ryystää vihreää räkää kerta toisensa jälkeen, olla kuin juuttunut neula levysoittimessa.
Tulevaisuuteen vievää riippusiltaa, köysitikasta, polkua saati moottoritietä ei ajatusten kriittiseltä usvalta näy. Ei tule keskityttyä onnelliseen ajatukseen. Kaivaa kulkuväylän perustuksia pikkulapion sijasta kauhakuormaajalla kiihtyvällä tahdilla laskien sykemittarilla sopivaa tempoa harjoitukselle.
Keskittyminen tulevaisuuteen, hiljentyminen siihen, että tässä ollaan, tuonne en tahdo enää, minne seuraavaksi, saattaa auttaa nostamaan katseen horisonttiin. Pitämään askeleen polulla, hyväksymään itsessään ja ympärillään asioita ja tuntemaan hitusen onnellisuutta. Kun vanha tie on kuljettu loppuun, ei liene muita vaihtoehtoja kuin tutkia uusia polkuja. Haasteineen ja kuoppineen.
nikinita 