Lapsesta saakka on opetettu, että on kannettava vastuu omista tekemisistä. Toki lapsikin tietää, että keskenkasvuisena voi aina viime kädessä turvata omiin vanhempiin. Riittää, että tunnustaa tekemisensä ja vanhemmat siivoavat jäljet… Aikuinen huomaa olevansa viimeistään silloin, kun havaitsee, että se olet sinä, jonka täytyy yöllä nousta katsomaan, mitä ihmeen ääniä olohuoneesta kuuluu ja onko mörköjä sängyn alla. Oikeasti pelottaa aivan yhtä paljon kuin ennenkin, mutta enää ei voi odottaa, että joku toinen toisi turvan. Aikuiseksi kasvettua voi vain todeta, että housuissa on, ei voi kun itse siivota.
Parisuhteessa molempien täytyy kantaa vastuu omasta elämästään. Tavoitteet, toivon mukaan, ovat jotakuinkin samat, mutta silti kumpikin joutuu ihan itse kantamaan vastuun omista valinnoistaan ja omista tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Tietysti voi jättää oman elämänsä toisen harteille, jatkaa omaa lapsuuttaan ja antaa isin tahi äidin pitää huolta ja kantaa vastuu. Mä-en-voi-tehdä-tätä-kun-sä-olet-tommonen tai mä-nyt -tein-näin- kun- sä-olet-semmonen. Kuka teki tai jätti tekemättä? En kai se sittenkin ollut minä. Ja kuka valitsi? Minä, ihan itse. Omien valintojen taakka voi olla joskus raskas kantaa ja anteeksianto syylliselle lähes mahdotonta, mutta silti se on viime kädessä tehtävä ihan itse. On ihan itse katsottava sängyn alle tai kaappiin ja todettava, että kas, siellä se mörkö on.
Yhteinen päätöksenteko on lopulta helpompaa, kun kumpikin ottaa vastuun omasta mielipiteestään ja sitten keskustellaan. Kovalla äänellä tai asiallisesti. Itkien tahi nauraen. Mutta keskustellaan kuitenkin. Jos toinen suosiolla vain luopuu omastaan ja jättää vastuun toiselle, ei ennen pitkää kumpikaan enää ole tyytyväinen. Erityisen herkulliseksi tilanne saadaan, kun kumpikin kuvittelee jättävänsä päätöksenteon toiselle ja molemmat vain analysoivat tiukasti mitä toinen oikein haluaa. Lopputulos saattaa yllättää molemmat.
nikinita 