Se tunne, se jää vaivihkaa takaraivoon. Pieneksi ilkeäksi ääneksi. Vaiennat sen ja silti alitajunta tuo sen yhä useammin jo sanoiksi asti huulille. Kipinä, joka joskus roihusi, ei edes savuta. Tunnelma on jääkaappikylmää.
Sellaista Pandoran lipasta ei kai olekaan, josta saisi selityksen helposti. Jota ravistelisi ja se kertoisi karhealla äänellä totuuden, johon ei ole valmis. Kuulemaan, ettet enää ole se…se, joka toisen sytyttää. Se, jonka hän haluaa ehdoitta, aidosti, ainoana. Tässä ja nyt. Vahva tarve olla kaikkein tärkein, jolle toinen ehdoitta haluaisi itsensä antaa on musertavuudessaan raju. Pieni ja ilkeä tunne juikertaa mielenperukoilta useammin esiin, livahtaa yksinäisyydessä huulilta sanoiksi. Puolivahingossa. Ytimiä jäädyttää. Kuittaat alitajunnasta nousevan ajatuksenvirran sivuun useasti yhä hämmentyneempänä ja koetat tarttua arkeen kiinni. Reippaasti, niinkuin aina. Suoritus täysi kymppi, ulospäin. Helpompaa on kenties vielä kerran hoitaa velvollisuudet, naimisissahan tässä… sujuuhan tämä, ihan kivasti.
Harvapa pystyy pahaa oloaan sanoittamaan, saati ottamaan vastaan ja tuntoaistiaan avaamaan oikealle taajuudelle. Milloin tiet viitoittuvat elämänpolulla eri suuntiin. Mikä on arjen kohtaamisessa se katalyytti, joka kunkin askeleille antaa suunnan. Mikä saa hukkaamaan tai pitämään kompassissa yhteisen suuntiman.
Kipinä. Saattaa se löytyä ikiroudan ja syväjään keskeltä, jos oikeasti ja aidosti vain etsii tai oikeammin huomaa toisen juuri siinä, vierellä. Lähellä. Mutkineen, ruttuineen, väsyineen tai iloisen kuplivana. Jos ”tutka” on oikein suunnattuna sekä navi päivitettynä ja kartat ajantasalla, saattaisi toisen asteen yhteydestä voimaantua ihan kotioloissa, basecampissä. Löytäisi taas sen miehen ja naisen, tytön ja pojan, jotka joskus olivat toisilleen kaikkein tärkeimmät.
nikinita 