nikinita

Elämänmuutos on sattuneesta syystä ollut meillä viime aikoina paljon pinnalla. Hocmomentumista voi seurata, kuinka tarina etenee, mutta on parisuhteen toinenkin puolisko matkan varrella treenannut muutoksen tekoa.

Parrakkaampi puolisko on aina ollut tiukasti sitä mieltä, että kaikkinainen muutos lähtee aina ihmisestä itsestään. Tottahan tuo taitaa olla, muutos täytyy tehdä ihan itse. Motivaation löytämisessä toinen voi sen sijaan auttaa hyvinkin paljon. Usein auttaa, jos toinen vain pitää peiliä ylhäällä. Vastaan katsovasta kuvasta voi sitten ihan itse todeta, että tarttis varmaan tehdä jotain. Toki voi myös laittaa silmät kiinni, kädet korville ja jättää motivoitumisen tuonnemmaksi.

Muutos lähti liikkeelle valokuvasta. Valokuva oli satunnainen vahinkolaukaus – isäntä olohuoneessa munasillaan. Sopivasti valoa vasten ja hiukan etukulmasta. Kukaan muu ei mokomaan kuvaan olisi varmaan edes palannut, mutta kuvan kohteen verkkokalvolle näkymä paloi pysyvästi. Ulkomuoto lähenteli enempi hippoa kuin rantaleijonaa. Vuodet vientityössä ravintolaruoan ja oluen parissa olivat tehneet tehtävänsä. Eikä vartaloa tullut liikuteltuakaan kuin satunnaisesti ja vanhoissa tarinoissa.

Kaikki oli käynyt kuin pikkuhiljaa. Vielä hyvän aikaa opintojen jälkeen miehelle ei maistunut kahvi, eikä olut. Ensin opeteltiin juomaan kohteliaisuussyistä kahvia, kun sitä aina palavereissa kerran oli tarjolla. Sen jälkeen oli oluen vuoro. Olutta oli turvallisempi lipittää illanistujaisissa kuin viiniä tai väkeviä, jotka nousevat hattuun huomattavasti vauhdikkaammin. Runsas reissaaminen ja ruuhkavuodet kotona pudottivat liikunnan lähes nollaan. Nälkäkuurilla olleesta 27 tuuman farkkuja käyttäneestä opiskelijasta kehkeytyi pikkuhiljaa pyylevä pikkupomo.

Lapasestahan se tietenkin lähti: miehen elämänmuutos. Ensin pidettiin vihossa ylhäällä syömiset ja juomiset. Kun ravinto oli saatu haltuun, lähdettiin liikkumaan. Etenkään liikkumisesta ei tingitty, kun kerran oli vauhtiin päästy. Tällä kertaa hurahdettiin nimenomaan juoksemiseen. Motivaation moottoreina toimivat tehokkaasti kuukaudesta toiseen putoava paino ja lisääntyvä juoksunopeus. Liikkumisen suomasta omasta ajasta tuli pakkomielle. Oman ajan suojaaminen työssä ja vapaa-ajalla muiden kustannuksella lähti käsistä. Lopputuloksena lennettiin parisuhteestakin ulos tangentin suuntaan ja oltiin lähes avioeron partaalla.

Lopulta oli vain pakko pysähtyä, heittää speedot pois silmiltä ja hiljentää vauhtia. Taas oli törmätty peilikuvaan niin, että sirpaleet vain lensivät.  Vielä kymmenes maraton ja sen jälkeen kokonaan seis. Täytyi istua alas ja miettiä vähän. Yksin ja yhdessä.

Meni vuosia hakea uutta tasapainoa ja etsiä kuvaa sirpaleiden keskeltä. Kesälomalla Oulun Nallikarilla uroksesta otettiin jälleen uusi kuva yläosattomissa. Kilot ovat lähes takaisin, mukanaan myös iän mukanaan tuomaa roikkuvuutta. Ei kaikkein kauneinta katsottavaa, mutta elämä alkaa olla tasapainossa.  Peilikuvalle pitäisi kai tehdä jotakin. Olisiko mahdollista muuttua ja silti säilyttää orastava tasapaino?

Tällä kertaa haetaan elämässä tasapainoa pienin askelin.  Ei kerralla nupit kohti kaakkoa. Vain sen verran , että elämä pysyy mukana.   Silti huomenna taas uudessa. Levollisuus ja intohimo samassa paketissa.