nikinita

Mustikkaa, mansikkaa, raparperia, puolukkaa, omenoita ja kantarelleja – loppukesä ja alkusyksy ovat täynnä talvivaraston täydennysmahdollisuuksia. Monelle suorastaan kauhistuksen paikka. Pakkosuorite, kun kerran on tapana. Toinen taas ei  mene lapsuuden kauhukokemusten jälkeen marjametsään enää ikinä.

Senkin puoleen on taidettu vuosien myötä oppia jotakin. Opiskeluaikoina ja työuran alkusuoralla marjareissut taisivat olla niitä ainoita harrasteita, joihin oli varaa. Hauskuus ja hyöty samassa paketissa. Ilmankaan ei talven ylitse pärjännyt, tai vähintäänkin hiukan heikommin.

Sitten elämä täyttyi kaikella muulla. Työtä, harrastuksia ja niin täysiä ruuhkavuosia, että siinä suomalainen juhannusruuhkakin jäi toiseksi. Metsäreissut ja marjastaminen alkoivat tuntua työltä. Pakkohan näitä on, kun kerran on tapana. Ei sovi metsäänkään jättää, tulee huono omatunto. Kotipihalla kasvavat viinimarjapensaat ja omenapuut eivät ole olleet henkisesti sen helpompia. Ei kai noita sovi hukkaankaan heittää. Kerätään vaikka aikaa ei oikein olisi ja toissavuotisetkin ovat vielä pakkasessa odottamassa innokasta leipojaa tai marjapuuron keittäjää.

Hyytymyshän siihen tuli. Muutaman vuoden ajan varikset taisivat viedä marjoista suurimman osan ja omenatkin putoilivat puusta paljon ennen mehuasemalle tai keittiön hillomyllyyn ehtimistä. Huono omatunto ei kuitenkaan jättänyt rauhaan. Joka syksy harmitti, ettei jaksanut tai aika riittänyt tähänkään riemuun.

Ehkä suurin oivallus ja oppi tässäkin on, ettei oikeastaan ole pakko. Kukaan ei kuole, kenenkään elämä tai henkinen tasapaino ei ole kyseessä, jos ei saalista saakaan. Sen vähän, mitä kerää, voi kerätä nautinnolla ja nauttia sitäkin suuremmalla riemulla.

Marjametsään lähdetään pienen astian kera. Jos marjaa ei ole, kerätään vähän vähemmän. Jos marjaa on enemmän, kerätään sopivasti. Sen verran, että siivousurakka ei käy aivan mahdottomaksi. Raparperistä saa astetta helpommin mehua kuin ylivuotista pakkasen täytettä. Sadonkorjuu tehdään alusta loppuun enemmän nautinnoksi kuin huonolla omallatunnolla höystetyksi pakkopullaksi.

On lopulta oikein sielua rentouttavaa jälleen touhuta päivä ulkona luonnon helmassa, taivaltaa, poimia marjoja ja kotiin tullen siivota saalis pakastuskuntoon. Kun sielu saa levätä, on pitkän päivän päätteeksi kiva kellahtaa peiton alle ja poimia vielä yksi marja piilostaan…