Reippaat kolmekymmentä vuotta on tullut taivallettua samoja polkuja. Liki lapsesta saakka. Yhteen on kasvettu kuin kaksi puuta juuristaan. Tuuli on ravistellut välillä reilustikin, välillä pyörremyskyn tavoin puhurilla puhaltanut, ja taivuttanut vastakkaisiin suuntiin.
Meistä tuli yksi, toisiinsa tiukasti ajatuksin ja teoin kietoutunut pari. Kaksi samanlaista, samaa ilmaa hengittävää, samanlaisissa tuulipuvuissa.
Kaksi samanlaista kulkee kuin ajatus – kavereina. Ilman julkilausuttua ajatuksen särmää, uuvuttavaa kitkaa, saati erilaisuutta, katoavat alussa myrskyisinä roihunneet riidat ja hankaukset. Samalla katoaa myös yhteen liimaava kipinä.
Rakkautta on vuosien varrella vaalittu yhteisillä parisuhteen panoretkillä. Laatuajalla, kuka mitenkin asiaa nimittää. On istuttu kulturelleina teatterissa, sivistytty konserteissa ja ryvetty festareilla, tunnelmoitu nihkeänhikisen telttakankaan uumenissa pimentyvässä kesäyössä. Roihottavaa kipinää ilmassa leijuen tai sitten ei. Arki on askeltanut paikalle valonnopeudella pikaisen lemmenloman jälkeen toimien palosammuttimena tukahduttaen arasti kyteneen liekinpoikasen.
Kadonnut kipinä ei välttämättä löydykään muodikkaasti lehdissä hehkutetuilla uusilla ja säännöllisillä parisuhdehetkillä. Se ei löydy alleviivaamalla sitä, kuinka hyviä olemme yhdessä. Kummankin on elettävä elämää, omaa elämää. Elämisen ahneudessa voi puuttuva jännite latautua, parhaimmillaan entistä voimakkaammaksi. Hiipunut kipinä saattaa löytää taas hehkunsa ja sytyttää liekin.
Tulipa sekin kokeiltua, ettei kipinää omaan eikä yhteiseen elämään löydy rakentamalla muuria oman tontin ympärille. Toinen on helppo hukata, mutta todella vaikea löytää uudelleen.
Vuosikymmenien jälkeen ei ole helppoa opetella olemaan taas erilaisia. Kaksi eri ihmistä, mutta silti auki toiselle. On tutustuttava omaan itseen, ja samalla on tutustuttava toiseen. Vasta kun tietää kuka on ja mitä haluaa, voi antaa itsensä toiselle kokonaisena. Olla auki rakkaudelle.
nikinita 