Sapen hapan kipuaa ruokatorvea pitkin suuhun. Täytyy purra hammasta, ettei kaikki kitkerä kirpakkuus tirskahda hampaiden välistä ja saa ilmapiiriä taas piimimään. Jokin sai taas kipeinä kaihertavat muistot palaamaan mieleen. Asiat, joista kerta toisensa jälkeen toteaa, että tapahtui. Asioita ei voi enää muuttaa.
Tarve saada karheana krahnuavat muistot pois muistijäljistä on vahva. Painaa villaisella, upottaa mihin tahansa riittävän syvään hetteikköön, tunkea lipaston perimmäiseen laatikkoon ja hukata laatikon avain.
Viisaat ohjeistavat, että kipeät asiat on käsiteltävä, tunteet tunnettava ja sen jälkeen päästettävä niistä irti. Ei tunnu toimivan. Kipuavat, kumpuavat ja luikertavat mokomat tunnelmat vastaansanomattomalla voimalla esiin kuin Voldemort Pottereissa kerta toisensa jälkeen.
Missä vaiheessa asiat pystyy hyväksymään tapahtuneeksi. Muuttumattomaksi historiaksi. Tapahtumaksi, joka sai parisuhteen karahtamaan tiukasti karille, ja irrotusyrityksen kestämään luvattoman pitkään.
Yksin, parisuhteen puolikkaana, on huono saada millekään asialle täydellistä hyväksyntää. Edes omassa pikkuisessa mielessään. Tunnelmat kumpuavat peilin lailla toisesta. Vastareaktio singahtaa pingispallona nopeasti takaisin.
Molempien pelureiden on näköjään sihautettava kiristyneiden hampaiden välistä maltillisempi äännähdys ja kopattava yksissä tuumin kiinni hyväksynnän pomppupallosta, siirryttävä vastapelureista tiimipelureiksi. On koetettava sopia säännöt, jolla karikot kierretään kauempaa.
Kummankin on hyväksyttävä tapahtunut, omat tekemiset ja sanomiset. Vasta tämän jälkeen kipakkana pomppinut vastapallo voi kimmahtaa takaisin loivemmalla kaarella.
