nikinita

Pysähdyin tänään aamulla herättyäni pitkäksi aikaa katsomaan vanhaa hääkuvaamme. Kuva on ollut toisinaan lipaston reunalla tai seinällä kunniapaikalle, joskus lipaston laatikkoon muiden muistojen joukkoon upotettuna, välistä pitkin seiniä paiskottuna tai pöydällä nurinpäin käännettynä.

Rakkautta kuvassa on paljon. Rahasta ei ainakaan ole naitu, eikä asemasta. Sen verran puhtaana tulevaisuus vielä odottaa ja sen verran vähän on vielä karttunut. Elämää ja omaisuutta. Morsian on kaunis ja sulhanen on komea. Vai olisiko tuo sittenkin toisinpäin. Aika lapsenkasvoiselta sulhanenkin vielä kuvassa näyttää, melkein voi kauniiksi sanoa.

Kuvassa on kaksi lasta. Saman ikäisiä kuin omamme nyt. Neljännes elämästä takanapäin ja paljon vielä edessä. Olisikohan aika antaa heille anteeksi.

Matkan varrella on tapahtunut jo paljon. Ei näitä kahta lasta voi syyttää siitä, missä olemme nyt. Kiittää kyllä, että olemme päässeet tähänkin saakka. Kokeneet paljon, hyvässä ja pahassakin.

Ilman näiden kahden lapsen rohkeutta meillä ei olisi näin upeaa klaania ympärillä kasvamassa kohti oman elämänsä polkua. Hieno suoritus. Jos jokin tässä hetkessä on mutkallaan, ei siitä voi näiden kahden lapsen painoksi laittaa. Parhaansa ovat tehneet ja hyvällä tarkoituksella. Jokainen hetki on mahdollisuus muuttaa suuntaa. Joskus vain ottaa aikansa huomata, että kulma on väärä ja oletusarvot olivat pielessä.

Taitaa olla meidän tehtävämme nyt ottaa tästä hetkestä kiinni ja yrittää tehdä vähintään yhtä hyvää tästä eteenkin päin. Unohtamatta sitä, minkä olemme matkan varrella oppineet. Sitä nuo kaksi lastakin olisivat meistä toivoneet –älkää unohtako meitä, mutta tehkää omat ratkaisunne. Jokainen hetki.

Olemme nyt hyvällä onnella elämän puolimatkassa. Miltähän matka näyttää, kun jäljellä on enää neljännes. Miltä tuntuu kun pysähdyn tuolloin katselemaan kuvaa tästä hetkestä.