nikinita

Aina silloin tällöin syystä tai toisesta jompaa kumpaa harmittaa, masentaa tai elämä muutoin vain ahdistaa. Lähellä eläen toinenkin virittyy silloin helposti alakulon puolelle, myötää toista ja on tunnelmassa mukana. Toisen ollessa alamaissa olisi hyvä osata säilyttää oma pirteämpi perusvire. Myötäelää toisen harmitusta, mutta silti pitää omassa paristovarastossa sen verran positiivisuutta, että sitä käyttäen oikealla hetkellä pirteysparistosta riittää molempien varoiksi.

Liian helposti toisen alakuloa lähtee elämään mukana vajoamalla myös itse aallon pohjalle. Ja miten sitten käy, kun ensin alakuloon vaipunut onkin se meistä impulsiivisempi? Impulsiivinen ei yleensä pitkään jaksa murheen majoilla viipyä. Syyllä tahi toisella hän ponnahtaa siletä ylös, ja on jo hetken kuluttua jälleen aivan toisissa avaruuksissa. Entäpä sitten se hitaampi, myötäeläjä? Hän huomaa toisen piristyneen ja lähtee hitaasti ponnistelemaan kohti pintaa, jonne toinen jo poksahti kuin pullonkorkki.

Impulsiivisella on täysi vauhti päällä. Toinen kauhoo hitain vedoin kohti pintaa. Saa juuri nenän pinnalle, kun toinen jo turhautuu ja syöksyy jälleen alas. Pohjalle on aina helppo mennä, hitaammankin. Pikkuhiljaa kierre vie aina syvemmälle. Alempana oleva määrää aina lähtötason ja syöksy alas on aina yhtä syvä. Toinen pomppii ongenkohona ylös ja alas, toinen vajoaa pikkuhiljaa aaltoillen kuin suolavedellä täytetty uppopallo. Kun tähän vielä lisätään lähtöpisteeseen toisen loukkaus ja toisen katumus on kunnon katastrofi taattua tavaraa ja kassankilinää useammallekin terapeutille.

Kun kumpikin on oikein kunnolla alamaissa, ei sieltä nouseminen ole mikään helppo matka. Etenkin kun molempien perusominaisuudet säilyvät edelleen. Kun muutos tapahtuu, toinen tekee sen edelleen toista nopeammin. Ympäristönvaihdos pidemmäksi aikaa, fyysinen tekeminen – kaikki , mikä antaa molemmille riittävästi aikaa ponnistella pinnalle, katsella aurinkoa ja nauttia tuulesta ennen seuraavaa haastetta – ovat sitä mitä nyt tarvitaan.

Opittavaa riittää. Muistaa aina iloita toisen onnesta ja peukuttaa elämän hyviä asioita, vaikka itse olisikin vielä hiukan alavireinen. Pitää kiinni omasta hyvän olon varaparistosta. Muistaa elää mukana, kun toisella on huono hetki. Ymmärtäen ja myötäeläen, mutta ei menemällä mukaan samaan ahdistukseen – ei vaikka se olisi itsesi aiheuttamaa ja syylisyys painaa. Käyttää varastossa olevat voimavarat molempien hyväksi ja itkeä sitten itse myöhemmin omaa tuskaa kun toisen syli jaksaa sen kantaa. Ja oppia odottamaan ja ymmärtämään kärsivällisesti myös sitä hitaampaa, jolla perustuksen rakentaminen kestää aina hiukan pidempään.