Loma lopuillaan ja kädessä kännykän uusi kalenterisovellus. Miten ihmeessä tämän kapulan kalenterin saa synkronoitua toisen puoliskon kotimaisen malliston edustajan kanssa. Muutama harmaasta mustaksi leyhähtänyt savupilvi korvista ja pari vahvempaa perisuomalaista loitsua myöhemmin ensimmäinen lukemattomista klaanin syksyn treenimerkinnöistä on saatu paikalleen. Hiki alkaa valua pikkuhiljaa pitkin vartaloa ja jomotus jäytää otsalohkoa, kun tajuntaan jysähtää kalenteriin siirrettävien tapahtumien määrä.
Entäpä, kun tossut laitetaan arkiasentoon kalenterin mukaisesti. Volkkari antaa parastaan baanalla nykien subarun viuhuessa sulavasti toiseen suuntaan. Puhelin kuumottaa poskella yllättävien aikataulumuutosten saavuttaessa viuhtojat kesken etappien ja jarrut kirskuen kulkupelin nokkaa käännetään tarvittaessa vaikka Karjaalle, poimimaan väärään junaan eksynyttä treenaajaa. Matkat etappien välillä eivät ole vain muutamia kilometrejä, vaan enemmänkin kymmeniä ja yllättäen illalla ajokilometrejä on saattanut auton matkamittariin kertyä jo useampi sata.
Entäpä, kun tiedossa on, että viuhtojista toinen onkin poissa remmistä, ottaakin siivet alleen ja lennähtää työn perässä maailmalle? Jäljelle jäänyt vetää omien harrastushaaveiden kohdalle ruksin päälle ja painaa kaasua entistä hartaammin pendelöidessään kehyskunnasta ja harrastussalista toiseen. Entä, jos toisen tehtävä vie maailmalle, kauemmas toiselle paikkakunnalle työviikoiksi kokonaan. Näköpiirissä ei ole helpotusta kuljetusrutiineihin, vaan on löydettävä ihan uudet selviytymisen mallit. Viikonloppuviuhtojan on sopeuduttava syntyneeseen uuteen arkeen ja viikonlopun mahdolliseen kotikaaokseen. Saati viikolla syntyneisiin eriäviin toiveisiin vapaan kulusta. Sopeutuu tai sitten ei.
Tyrkätään tähän sitten vielä parisuhde. Hitaan intensiivisen katseen kaipuu, lempeän vaativat kädet vartalolla. Hyväksyvä suudelma, käsi pörröttämään hiuksia ja sydänjuuria lämmittävä hymynkare. Jos sattumalta olisi vielä moiseen voimia koko viikon yltiöpäisen hössöttämisen jälkeen. Kuinka usein tulee tokaisseeksi jotakin kummallista päivän jälkeen kohdatessaan. Ihan yltiöromanttisesti sanonut samoilla jaloilla, että ootko käynyt kaupassa? Levite on loppu ja kissanruokaakin pitäis… tai voihan olla, ettei ihan malta odottaa tuota rakkaudentunnusta kotiin saakka. On soitettava kesken työpäivän, muistutettava ja tehtävä tärkeäksi. Pus, muistathan varmasti sen kaupan. Juustoa ja leipää puuttuu, mä tartten teetä, kun oon kotona. Ei mulla muuta. Mo-oi! Ja perään lähteen varmuuden varalle vielä tekstarilla tai what’supilla kirjoitettu kauppalista parillakymmenellä lisätoiveella. Voihan olla, että just nyt tarvitaan se vierasvaran vierasvara ja neljäs erisorttinen leipä.
Illan hämärässä toista viimein kainaloonsa hatarasti hapuileva löytää vierestä tuhisevan ja rättiväsyneenä kuola poskella korisevan mytyn. Ihan hyvä, ei nyt olisi sen enempään läheisyyteen taipunutkaan. Tänäänkään.
nikinita 