Miksi kaikella täytyy nykyisin olla diagnoosi? Energinen, ADHD, onko lääkitys kohdallaan tarvitseeko terapiaa? Surullinen, siis masentunut. Et kai sentään työstä ajatellut olla pois, laitetaan tuosta sopivat lääkkeet, niin kyllä se siitä tasaantuu. Pääset taas työhön kiinni ja saat arjen rullaamaan. Kenen arjen? Oman vai työnantajan? Kuka oikeasti tarvitsee tasapaksua suorittajaa, konetta, joka tekee tasaisen tappavaan tahtiin päivänsä. Suorittaa illalla salitreeninsä, katsoo puoli ysin uutiset ja menee lääkkeen voimalla unille herätäkseen taas seuraavana aamuna tasaisena uuteen työpäivään.
Haluammeko oikeasti lakaista maton alle elämän tunteista ne kaikkein kirpeimmin ja kipeimmin tuntuvat? Sieluun sattuu ja tekee kipeää niin, että kurtistuu kasaan. Toisaalta pakahduttava ilon ja onnen tunne repii niin, että räjähtää kappaleiksi. Toki syvästi masentunut, kuoppaan juuttunut tarvitsee apua, joskus lääkkeitäkin. Mutta kuka erottaa, milloin kynnys on ylitetty, milloin ei ole enää paluuta ilman pilleriä? Kuinka pitkään jaksat itse varpaat sannassa hakea fengsuita ja mielen tyyneyttä elämään, olla alakuloinen, rauhoittua ja rakentaa uutta. Yksin? Toisen tuella? Mikä on muiden kärsivällisyys sitä odotellessa? Mikä ja kuka määrää tahdin? Miksi?
Senkö vuoksi niin monet parisuhteetkin kariutuvat jo alkusuoralla. Niin kauan on hyvä kuin on hyvin, mutta huonoja tunteita ei saisi tulla. Korkeintaan jurnutetaan harmaata arkea eteenpäin tasaisen tappavasti, mutta ei anneta tunteiden räiskyä. Jos tapaa kokonaan negatiivisen, menee positiivinenkin siinä samalla. Parisuhteen diagnoosi vie pariterapiaan ja pahimmillaan sekin pilleripurkin luokse, olivat ne sitten mielialan nostoa varten tai sinisiä muihin nostoihin. Kunhan et ole väsynyt ja vetämätön vaan voit suorittaa suhdetta päivästä toiseen pysähtymättä.
Aikaa on koko elämä, mutta miksi se on koko ajan meillä kortilla? Miksi täytyy suoritaaa moniajoa niin, että kone tukehtuu ja hyytyy kesken juoksun mahdottoman tehtävän edessä. Onnistuisiko tämä paremmin, jos osaisimme antaa asioille aikaa, jos uskaltaisimme tuntea ja elää tunteiden koko kirjon. Antaa aikaa murheille ja antaa aikaa ilolle. Toipua silloin, kun toipua täytyy ja painaa eteenpäin täysillä silloin, kun siihen virtaa riittää. Senhän vuoksi meitä kai pohjimmiltaan on niin monta, jos yksi ei jaksa voivat muut jakaa kuormaa ja antaa toisen toipua. Siksi meitä kai parisuhteessakin on kaksi, toinen toisemme tukena.
nikinita 