Alussa oli näytelmäkerho. Pupunkorvia, Anteroa ja Orkideaa ja Kaaleppi Kakoketosta näytelmäkerhossa Leppävedellä. Suuria tunteita, paljon hämmennystä, jännitystä ja uskallusta.
Valokuvaus, pimiö. Törmäilyä vahvasti tuoksuvien kemikaalien keskellä. Innostusta ja hämmästystä omien enemmän tai vähemmän taiteellisten kuvakulmien paljastuessa kehitteen vaikuttaessa. Tekemisen juovuttava tunne, silmät sikkurassa ajantaju täysin unohtuen.
Sitten ollaan ihania 90-luvun tuulipukuisia, yhtenäisiä me-ihmisiä. Neonpinkit ja vihreät raidat mustalla pohjalla vilkkuen kerätään hyötyliikkuen metsässä mustikoita ja puolukoita. Missähän olisi lähin vadelmikko. Poljetaan kilometritolkulla maastopyörillä, joissa vilkkuu samat neonsävyt kuin tuulipuvuissa. Hankittiin Torpadot opintolainalla, yritettiin ostaa niin hienot ja hyvät fillarit, luettiin opas ja toinenkin ennen hankintaa. Taidettiin tehdä liian monta kompromissia siinäkin ja saada todella raskaat ja painavat.
Klaani kasvoi ja harrastettiin perhettä. Isosti ja enemmän. Sydämmellä. Fokus ja tekeminen oli siinä, mitä voi tehdä kaikki yhdessä. Yksilöinä ei juurikaan. Ommeltiin kestovaippoja polkuompelukoneella, marjastettiin, käveltiin, pulkkailtiin, hiihdettiin, grillailtiin metsäkorvessa joskus palellen enemmän, joskus vähän vähemmän –eväät oli joka tapauksessa aina lyhyenkin retken keskiössä. Klaanilaisiin on selvästikin kasvanut kaikkiin metsän kaipuu. Liekö näillä retkillä vaikutusta.
Parisuhteessa tullee kaikille hetki, kun huomaa harrastavansa ammattiautoilua. Navigaattorissa vilkkuu erilaiset pelipaikat, harrastemestat, kiipeilyareenat, tallit mitä kummallisemmissa pöpeliköissä, tanssikoulut ja näiden väliltä metsästetään sopivat lenkkipolut sekä Lidlit, joista ammattitaitoinen huoltojoukko tankkaa tarvitsijoiden erilaiset tarpeet. Kalenterit on buukattu viikoiksi eteenpäin ja jos joku tohtii kysyä audienssia tapaamiselle, niin aikaa löytynee kuukauden tai kahden päästä, ehkä. Huolto toimii, james vie. Joku taisi puoliksi leikillään joskus todetakin, että onhan sullakin harrastus, tuo James-homma. Niinpä niin, tärkeää juuri silloin ja siinä hetkessä.
Yhtäkkiä onkin aikaa ottaa omat tarpeet esiin. Klaani on lentänyt osin pesästä, liikkuu enemmän omillaan. Jotain harrastuksia. Yhteisiäkö, sinunko kanssa? Miksi. Itseasiassa, olin juuri sopinut tämän menon. Töissäkin on juuri nyt aika tiukkaa, menee aika pitkäksi. En tiedä tarkaan aikatauluista. Käyn lenkillä kun ehdin. Minulla on sovittu juuri ratsastustunti, kiipeilyäkin olisi just silloin. Harmituksen tunne puolin ja toisin toteutumattomista ja sanomattomista asioista. Tulkintaa, vääriä tulkintoja. Loukkaantumista. Aikataulua ei tule keskusteltua yhdessä tai ainakaan kuunneltua ja sisäistettyä. Jos kalenterissa ei ole merkintää, ei asiaa ole olemassa. Yhteistä aikaa ei juurikaan näytä löytyvän satunnaisia kävelylenkkejä kummemmin. Tuntuu haastavalta löytää aikaa, rikkoa omaa rutiinia. Löytää muutosta, huomioida toista. Paljonko kaikenimevää me-ihmisyyttä pitää olla, vai riittäisikö jokin muu tapa.
Tuntuu haastavalta tarttua harrastuksiin, joissa olet jo maestro. Ottaa lusikka kauniisti käteen ja sanoa, että kerro. Näytä minulle. Ajatus sinun ohjaamisestasi tuntuu liki mahdottomalta. Niin monessa asiassa on jo jomman kumman sormenjälki. Kaipuu siihen, että olisi jotain, mitä voisi tutkia yhdessä uutena, kuten silloin ennen, kun kaikki asiat olivat uusia molemmille, on vahva. Vieläkö löytyy tahtoa tutustua toisen maailmaan uutena. Toisen nähdä oma maailmansa uusin silmin. Tahdotko. Huomenna ratsaille yhdessä ja ylihuomenna kiipeämään?
nikinita 