nikinita

Luvassa oli kaksi päivää metallista musiikkia. Klaani saatteli keski-ikäiset matkaan what’sup-kommentein, että nyt te alatte viimein näyttää katu-uskottavilta festarikävijöiltä, kun huolella vaalittu keikkalook vaihtui kertakäyttösadetakin alla hautuneiksi zombiekasvoisiksi liiskatukiksi. Note to self: ota seuraavalla kerralla suosiolla tuulitakki messiin, trendikumisaappaatkin voisivat olla kova sana hiekkakentän vaihtuessa illan kuluessa mutavelliköksi. Mikähän bändi brändäisi ensimmäisenä festarikumpparit logolla?

South Park-festareilla oli vanhoja mestareita vuosien takaa sekä uudempia tulokkaita kotimaasta ja kaukaa kotoa. Ja kyllä tällä reissulla jytinää riittikin.  Konsertissa oikea kuuntelupaikka on joko miksauskojun vieressä tai sitten eturivin tiiviissä tunnelmassa. Tänne  ei tultu hifistelemään, joten eturivin paikat maksoi, mitä maksoi. Aika hyvin tuossa myös onnistuimme. Jokaisen seuratun keikan pääsimme hyppimään aivan tavallisen kansan ja toinen toistaan parempien muusikoiden erottavan aidan tuntumasta.

Menoa ei latistanut Suomen kesään erottamattomana kuuluva Esterin mielialavaihtelu, jota sunnuntaina saatiin välillä tuta melkoisten sadekuurojen myötä. Artistien ei tarvinnut lavaspiikkejä kovin kaukaa hakea, Esteri sai ansaitsemansa huomion.

Eturiviltä näkee hyvin ja tunnelma on parasta mahdollista, mutta korvat humisivat vahvistamatonta taustakohinaa vielä seuraavanakin aamuna. Kohinan opastamina kävimme seuraavana aamuna investoimassa sarjan korvatulppia, joilla oli hyvä kaivaa bassojytinän irroittamaa vaikkua korvista toisen illan keikkasetin aikana. Tunnelmasta tosin katosi tulppien mukana leijonaosa, joten suuresti odotettujen bändien saapuessa lavalle, ainakin toinen korva sai päästää pään sisälle koko meluvallin.

Aivan jokaista bändiä ei turnauskestävyys riittänyt kuuntelemaan, joten ihmettelyaikaa alueella jäi ihan mukavasti. Ruokakojuista oli kiva ostaa kaakaota tai pikkupurtavaa ja istuskella hetki ihan rauhassa. Suomi on siitä mukava maa, että näissä maisemissa myös suurempi tähti saattaa uskaltaa jalkautua tavallisen kansan joukkoon. Festarialueella bongasimme kuljeskelemassa useammankin nimekkään solistin, rumpalin ja kepinveivaajan.

Pääsimme ensimmäisenä päivänä paikalle erinäisten säätöjen jälkeen seuraamaan Stratovariuksen settiä. Ja onhan se todettava, että KYLLÄ. Sillä oli hyvä aloittaa. Takuuvarmaa työtä ja yleisö sai sitä mitä tuli hakemaan.

Omiin korviimme kahden päivän parhaan setin heitti ehdottomasti Accept. Energia pursuavaa keikkaa oli riemu katsella ja kuuntelunautintoa lisäsi ammattitaitoinen leikittely oman musiikin ympärillä taivutellen nuotteja klassiseen suuntaan tahi jonnekin aivan toisaalle.

.

Acceptin jälkeen lavalle noussut Extreme on tarjonnaltaan hämmästyttävän monipuolinen bilebändi. Biisivalikoimaa löytyy herkästä popista ”More than words” aina kunnon ränttätänttäheviin saakka. Bändin solisti heilui lavalla kuin heikkopäinen, milloin vetäen basistia enkelikiharoista yhteen suuntaan ja milloin kaiutinkaapilla ratsastaen toiseen suuntaan…Extremin kitaristi Nuno Bettencourt lienee tällä saralla aivan omaa luokkaansa, sen verran taitavasti kaveri instrumenttiaan käsitteli.

Festareiden toisena päivänä ehdimme kulmille Viikatteen heiluessa lavalla. Kyllä suomalaisessa tuoni-iskelmässä vain on omat puolensa. Ja vaihteeksi tuntui hyvältä kuunnella biisejä ihan omalla kotimaisella englanninkielisen huudatuksen sijasta. Esteri vilautteli tämän keikan aikana jo muutamaan otteeseen, mutta se ei juuri menoa haitannut.

Amorphiksen keikkaa kohti yleisössä oli havaittavissa jo selvästi enemmän latausta. Nöyränä huomasi  kuuntelevansa viereisen Amorphikselle omistautuneen pariskunnan kuvauksia ja melko hyvin kohdalle osuvia arvioita keikan tulevasta etenemisestä.  Ja hyvin homma toimi, vaikka ei tähän kaksikkoon tällä erää ihan lekalla lyönytkään. Suurimpana vaikuttimena eivät tosiaan olleet bändin musiikilliset puutteet, vaan kummallakin toimistotyöntekijällä alaselän turnauskestävyys alkoi olla jo kovilla. Hetken aikaa oli pakko lepuuttaa väsyneitä lihaksia. Toinen nootti itselle: festarit vaativat  selvästi parempaa turnauskestävyyttä -lienee taas personal trainerille asiaa.

.

.

Helloween vanhat äijät saivat oman sijansa näiden kahden   tuurihevarin ajatuksissa. Mikä siinä onkin, että toisista bändeistä  kuten Extreme, Accept ja Helloween tekemisen riemu näkyy vielä vuosienkin päästä ja toiset vain juuttuvat vetämään samalla rutiinilla ja maneereilla vuodesta toiseen vanhoja hittejä. Helloween on yksi niitä bändejä, jotka livenä

ovat edelleen parhaimmillaan, vaikka kilometrejä on jo takana niin, että riittää. Lavalla on koko ajan pientä keskinäistä piruilua ja hyvä fiilis välittyy myös yleisön puolelle. Andi Deriksen lavakarisma ja flirtti kantoi lavalta ja tuntui, että kontakti oli liki henkilökohtainen monituhatpäisestä yleisöstä juuri katseen… tai suusta vikkelästi alas luikahtavan kielen kohteelle… Taitoa ja tekemisen iloa, ei jättänyt kylmäksi… Just love this sh…t!, kuten Andi tuumasi huudattaessaan yleisöä ties kuinka monennetta kierrosta.

.

Näiden juhlien pääesiintyjänä lavalle noussut Def Leppard ei jättänyt myöskään yleisöään palelemaan. Def Leppard,. vanhoja kunnon rymistelijöitä Englannin mantereelta, joilta saa mitä odottaa.  Tuttuja hittejä toisensa perään, joita voi laulaa yhdessä tuhansien muiden kanssa kaatosateen ropistessa niskaan. Keikka oli ohi aivan liian nopeasti. Tuntui absurdilta kuunnella kaikki ne vinyyleiltä ja erilaisilta tallenteilta,spotifyita unohtamatta, luukutetut ja herutellut klassikot kuumana iholla. Just pour some sugar on me….

On niin totta, että kun jonkun bändin musiikki todella sytyttää, sen kanssa on hyvä kasvaa nuoruuden myrskyissä, nojata elämän mutkissa kyynelsilmin, huokailla intohimossa ja vanheta käsi kädessä yhtä matkaa.