Ristiriitaista. En tiedä, en tunne itseäni. Rakastan Sinua. Olet ollut vierelläni pitkään, enemmän kuin tovin. Olen nojannut Sinuun kuin kallioon. Tiedän kuinka toimit…ainakin kuvittelen tietäväni. Ollaanhan tässä kuljettu vuosikymmen poikineen.
Istun hiljaa vierelläsi ja ajatukset harhautuvat aiemmin päivällä Hänen kanssa käytyyn hyväntuuliseen keskusteluun. Mielen valtaa rauha ja hyväolo. Olisipa Hän tässä. Naurahtaisin ja keskustelu saisi polveilla rauhassa asiasta toiseen. Hengityksen tahdissa. Muistan Hänen kujeilevan hymynsä. ja kiusoittelevan äänensä. Rentoutta ja hyvää tuulta täynnä olleen ilmapiirin. Kuinka helppoa ja spontaania. Sen sijaan tuijotan hiljaa Sinua, kun sormeilet puhelimen näppäimistöä ja hymyilet puhelimelle kuin ihmiselle.
Mietin, että arvaatko ajatukseni, kysäisen Sinulta jotain ja ynähdät vastaukseksi jonkin yksitavuisen sanan. Keskustelua kai tämäkin. Pyydän, että tehtäisiin jotain yhdessä. Heität avoimen vastaehdotuksen, josta lukkiudun piikit pystyyn siilin lailla. Kuinkas muuten. Onpa tämä helppoa. Spontaaniudesta ei tietoakaan. Yritän peruuttaan ja laskea piikkejä, mutta olet jo vajonnut takaisin kapulan lumoihin. Jumitetaan sohvannurkissa, hengitetään samaa ilmaa, paljoa muuta yhteistä ei taida ollakaan.
Muutaman tunnin kuluttua nousen ja ravistan puutuneet jäseneni, teen unisen horteisena iltatoimet. Kaadun sänkyyn. Huomaan Sinun tulevan viereeni. hajamielisesti silität hiuksiani ennen nukahtamistani.
nikinita 