Kuinka ehdoton sitä oli vielä kaksikymppisenä. Meillä syödään luomua, käytetään pestäviä vaippoja, kerätään luonnosta syötävät, pidetään kasvimaata. Ikinä ei sorruta liikaan työntekoon. Perhe on ykkönen, tullaan toimeen vaikka vähän vähemmällä. Opintojen ajan jaksoi vielä pitää ehdottomuutta yllä.
Elämän realiteetit hiipivät arkeen pikkuhiljaa. Kädet eivät riitä, kertakäyttöinen on helpompaa. Liikkuminen ilman autoa on hankalaa, parempi palkka voisi olla asiaa. Ylennystä tarjolla, vähän lisää matkustamista, mutta rahalla saa sitten… Lamakin on, ei voi valita, eikä saa valittaa. Pitää olla onnellinen, että on mahdollisuuksia. Tartutaan kiinni, jos vaikka ihan oma asunto. Lähellä on kallista, mutta jos kauempaa, nyt kun on autokin.
Samat arvot edelleen kuin ehdottomana kaksikymppisenä, mutta nyt elämän tosiasioilla suolattuna. Retkeily on kivaa, mutta pakkoko se on ryynätä. Ulkomaillakin olisi hauska käydä. Taloyhtiön kompostinhoito alkaa jurppimaan ja asuntokin on taas ahtaanlainen. Hiukan taas kauemmaksi, mutta isompaan kämppään ja tottakai oma piha. Lisää velkaa, paremmat duunit, lisää pitkiä päiviä ja työmatkoja. Ruuhkavuodet, aamulla herätys, yöksi ehkä kotiin, hyvällä tuurilla molemmat. Viikonloppuna paikataan punaisen tuvan onnea, siivotaan ja hoidetaan puutarhaa, lapioidaan ja maalataan..
Mihin hävisi rento ote ja rakkaus elämään? On hyvä työ, talo, autot, piha ja eläinlauma. Hyvä suoritus päällä, mutta missä on elämä. Miten hitossa tässä kävi näin? Eikö riittänytkään riippumatto koivujen katveessa ja sen verran rahaa, että juuri pärjätään. Mielekästä duunia sen verran kuin tarvitsee elääkseen ja paljon yhteistä elämää. Mihin hukattiin sen kaikki, mitä joskus oli? Kuka kaipaa elämän ehdottomuutta, koska yhden asian totuudet eivät koskaan toimi. Mutta häviääkö samalla matkan varrelle jotakin arvokasta. Katoaako jotain yhteistä, josta olisi kuitenkin kannattanut pitää kiinni?
nikinita 