Kumpikin on fiilistellyt Apulantaa, hakenut ajatusta ja uponnut syvälle bändin aggressiiviseen sointiin ja Toni Wirtasen sanoituksiin kivusta, armosta ja tuskasta. Elämänmakuisista biiseistä, joissa annetaan palaa elämää sielu auki. Biiseihin liittyy paljon kipeitäkin tuntoja ja odotukset keikalle olivat kahdelle musiikkia syvästi elävälle pelonsekaisella tavalla mielenkiintoiset. Peruslähtökohtana, että annetaan rytistä kunnolla ja laitetaan kroppa liikkeelle.
Saavuimme Circukseen hyvissä ajoin, noin tuntia ennen keikkaa. Narikka pelasi hyvin, bändipaidoistakin löytyi sopivasti puhuttelevat ja salin puolelle toteamaan, että ehkä meillä olisi ollut vielä tunniksi parempaakin tekemistä ja mukavammissa olosuhteissa…
Pohjalla oli siis kevyt kyllästymys, kun pakkauduimme kohti lavan reunaa odottelemaan keikan alkamista. Ihan eturiviin ei tällä kertaa saatu itseämme ujutettua, mutta muutaman metrin etäisyys lavan reunasta oli kohtuullisen hyvä saavutus sekin. Näilläkin kilometreillä jaksaa vielä tunkea eturiviin, mutta keikan alkamisen odottelu oli kyllä yhtä tuskaa. Fiilis ei odotellessa noussut tippaakaan -tästä on jätkät maksettu teille ja tultu kuuntelemaan tiukka setti, ei kuuntelemaan taustanauhaa ankeassa ympäristössä teinilauman puristuksessa. Tulkaa ja hoitakaa duuninne. Laitoimme sopivaksi odotteluaikarajaksi korkeintaan kaksikymmentä minuuttia ja sitten mennään, johonkin… Keikka alkoi minuutilleen kaksikymmentä ylitse ja kunnon rytinällä..
..tai enemmänkin rytinäpuurolla. Eikö miksausta oikeasti saa kohdalleen ennen keikkaa. Ekat kolme biisiä olivat sen verran puuroa, että lähtö oli jälleen lähellä. Fiilis oli enemmän kuin pienen klubin puuroisella speed-metal-örinä-keikalla, melumassa vyöryy päälle, mutta mitään tolkkua ei ota. Onneksi soundit paranivat kuitenkin nopeasti ja bändin ammattitaitoinen soitto pääsi esille. Sillä ammattitaitoa näillä kavereilla riittää, lavalla virtaa energiaa ja hikeä. Näkee, että hommaa ei vedetä rutinoituneesti vaan taidolla ja laitetaan kaikki peliin, kuten kuuluukin. Harva bändi onnistuu ajan myötä säilyttämään tuoreen tuntuisen energian ja silti samalla tuomaan siihen mukaan ajan myötä kertyneen osaamisen.
Vedetystä setistä löytyi sopiva kattaus uutta ja vanhaa. Wirtasen sanoitukset löivät välillä niin kipeästi kuin niiden kuuluikin ja välillä taas aggressiiviseen soundiin sai heittäytyä sisään koko kropan voimalla. Välistä huudettiin laulun sanoja tai oltiin silmät kosteina kykenemättä liikkumaan – hetkittäin mentiin niin, että hiki virtasi ja ympäristö sai varoa. Toiset tykkäävät ja jotkut eivät voi sietää. Toivottavasti Apulanta vielä tulevaisuudessakin osaa pitää tinkimättömän tyylinsä. Jaksaa äänestää väärin, eikä myy itseänsä popin kevyemmälle alttarille.
nikinita 