Metsä, sammaleinen koti, suorastaan hengellinen, taianomaisen rauhoittava. Olipa vuodenaika Suomessa mikä tahansa, metsään on päästävä. Yksin, kaksin, klaanin tai nelijalkaisen kanssa. Niin se on, on aina ollut. Parisuhdeähkyä pakoon oli pakko päästä tavalla tai toisella. Koska perheessä on hevososaamista toisessa polvessa ja useammassakin sukuhaarassa, hoitosuunnitelma oli selvä. Ähkyyn auttaa usein kunnon kävelytys. Vakavampien hoitotoimenpiteiden välttämiseksi nenä siis jälleen kohti Nuuksiota ja maasturin nokka kohti Kattilaa.
Reitiksi valikoitui sattumalta polku Kattilasta kohti Vähä-Parikasta. Vanha tuttu ja nostalginenkin reitti. Sinne teimme aikoinaan ensimmäisen retkemme Nuuksion erämaissa. Aikaan ennen klaania, silloin kun olimme vain me kaksi. Polut olivat silloin paljon pienempiä, juuri sopivia kahden kuljettavaksi. Nyt väylälle mahtuu rintarinnan vaikka koko klaani ja pari muuta kulkijaa. Parisuhdenäkökulmasta sinänsä kuvaavaa tämäkin…Katse tiukasti valitulla polulla. Eyes, remember!
Keväinen Nuuksio on kaunis. Lumen alta pälvinä paljastuva maa muistuttaa kesän olemassaolosta. Sulamisvesistä vuolaina solisevat metsäpurot, oravan ja hirven tuoreet jäljet pehmeässä lumisohjossa, lampien hitaasti avautuvat rannat. Metsä tekee tehtävänsä, mieli saa levätä, ajatusten oravanpyörä hiljenee. Hetken taaperruksen jälkeen olo on lähellä zenimäistä valaistumista.
Epätoivoisten yritysten jälkeen savuttaen syttymään saadun nuotion antama tuoksu iholla kantaa vielä illallakin. Se tulee iholla mukaan makuuhuoneeseen ja riittää asusteeksi virittämään oikeaan tunnelmaan illan hämärtyessä.
nikinita 