Juhlien jälkeen oli tarve hiljentyä ja suunnata metsän rauhoittavaan syliin. Kummankin keski-ikäisen keho oli saanut tarpeeksi turbulenssia tanssilattialla ja koska vapaa-aikaa oli meille annettu, niin jälkikasvu toivotti kahdelle kriisiytyneelle iloiset goodbyet ja keksi lomalle hauskempaa tekemistä, olihan aika hyödynnettävä.
Siis kohti Nuuksiota, Kattilaa. Tarve oli löytää meille ennenkäymätön paikka. Nuuksiota on klaanin kanssa kuljettu ristiin rastiin aikoinaan paljonkin. Kai siinä on jotain elämän pientä hymynkaretta, että uusia polkuja on aina edessä, kun silmät suuriksi avaa ja katsoo ympärillensä. Mille tielle astuu ja mitä sitten seurailee…onkin sitten…hmm.
Fyysisen läheisyyden tarve on uskomaton, käsi hakee kättä, kasvoja, hymy hymyä. Yhtä aikaa sydän puristuu kasaan sanomattomista sanoista, mieli hakee hyväksyntää, olemassaolon merkitystä juuri tälle, tässä.
Lenkille alkaa kertyä mittaa, askellamme eteenpäin. Fyysinen nautinto rasituksen tunteesta on rentouttava yhtä aikaa hurjan väsymyksen painaessa askelta matalammaksi. Sää on apean alakuloinen, kengät kastuneena jatkamme, vilu hiipii puseron alle.
Nuotiopaikka on tuulisella paikalla, märkä. Saamme savuttavan tulen aikaiseksi eväshetkeä lämmittämään. Yhdessä tekemisen vahvuus toimi tässä, jälleen. Arjen me osaamme, kai. Roolijako on tuttu – toinen tekee kipinän ja toinen savuttaa..
nikinita 